Monissa seurakunnissa – etenkin suurissa seurakunnissa – käytäntöhän on se, että jos omaiset eivät maksa uutta maksua, kun aika tulee, niin kivi lähtee armotta murskaamoon ja uusia vainajia aletaan haudata tilalle. Meillä Kemijärvellä hautakiviin ei ole yleensä koskettu eikä maksuja peritty. Toivon, että voimme pitää tästä kiinni jatkossakin. Maatahan meillä riittää, ja en voi sille mitään, että minusta tuntuu kovin barbaariselta hävittää ihmisten hautasijoja. Vanhat hautakivet kertovat myös paikkakunnan historiaa ja muistuttavat eletyistä ihmiskohtaloista.
Toisaalta siihenkin pitää varautua, että jos ihmiset eroavat jatkossakin kirkosta kaventaen seurakuntien tulopohjaa, ja toisaalta valtio vetäytyy vastuustaan korvata kirkolle hautausmaiden ylläpitämisestä aiheutuvia kuluja, niin kipeitä päätöksiä voi olla meilläkin joskus edessä. Tai jos kirkon hallintouudistuksissa joskus taloudellinen päätöksenteko siirretään väkisin isompiin yhteisöihin – joissa paikalliset ratkaisut ja itse inhimillisyyskin helposti katoaa johtosääntöjen taakse.
Miksi otan tämän asian hartauspuheessa esille? Onhan sanottu niinkin, että kun ihmisen pelastus ratkeaa kuolinhetkellä, niin hautaaminen ja hautapaikka ovat merkityksettömiä asioista.
Luulen, että suurin osa kristityistä kuitenkin ajattelee, että vaikka vainajien kohtalo on Jumalan käsissä, niin jälkeen jääville hautasijoilla on merkitystä. Paitsi että läheisten haudoilla käyminen on monelle tärkeä osa yksityistä surutyötä ja tapa muistaa vainajia, niin yleensäkin hautausmaat voivat herkistää ihmisiä iäisyysasioiden äärelle. Jotkut vanhat ovat käyttäneet hautausmaista nimeä ”Jumalan puisto”. Ja ennen oli tärkeää, että vainajan jäänteet laskettiin ”siunattuun maahan”, kuten sanonta kuuluu.
Sitä paitsi jo Raamatussa on monessa kohtaa kerrottu ihmisten hautaamisesta. Abrahamkin osti hautapaikan, ei vain vaimolleen vaan koko suvulleen. Vaikka ruumis on lähdettyämme vain tyhjä kuori, ei sen hautaaminen ole merkityksetön asia.
Nykyään yleistyvän tuhkaamisen ja uusien säädösten myötä lisääntyy myös käytäntö, että vainajille ei tule erillistä hautapaikkaa tai edes muistokiveä. Vieläpä jotkut sanovat, että en halua lasteni joutuvan hoitamaan hautaa, ikään kuin se olisi suurikin uhraus. Itse kyllä se on ajattelen, että se on lasten – ja omalla kohdallani myös kummitytön – velvollisuus.
Jokaisella on toki oikeus määrätä mihin arkku lasketaan tai tuhkat heitetään, ja ymmärrän sen sinällään kauniin ajatukset, että tuhkat päätyvät jonkun itselle rakkaan paikan yhteyteen, metsään kesämökin taakse tai tunturipuron virtaan. Mutta toisaalta tämän yleistyessä menetetään se kulttuuri, että ihminen voi tulla hiljentymään sukulaisten ja esivanhempiensa haudalle, ja osana omaa identiteettiään kunnioittaa juuriaan hoitamalla suvun hautapaikkoja.
Olen osaltani koettanut kannustaa ihmisiä muodostamaan sukuhautoja niin että aiemmin kuolleiden omaisten hautoihin haudattaisiin mahdollisuuksien mukaan uusia suvun jäseniä. Tällöin myös edellisten polvien muisto säilyy eivätkä aikaisemmat haudat unohdu niin helposti myöhemmiltä sukupolvilta, vaan tulevat hoidetuksi. Ei aina tarvitse ostaa uutta hautapaikkaa, jos esivanhempien haudoissa on tilaa.
Tuohon Kemijärven vanhaan hautausmaahan on haudattu toki ihmisiä jo 1600-luvun puolivälistä lähtien, ja vanhimmat säilyneet hautamuistomerkit ovat 1800-luvun lopulta. Suuri joukko monien meidän esivanhempia lepää sielläkin tuntemattomissa haudoissa. Tärkeintä on tietysti se, että Jumala tuntee heidän jokaisen nimensä.
Silti voimme kristittyinä kuitenkin iloita, että vuosisatojen ajan tässäkin maassa hautapaikkoja on merkitty joko puisilla tai metallisilla risteillä, tai hautakivillä, joihin on kuvattu ristin tunnus. Ristillä on kuolema voitettu. Ristin voitto on totta tänäänkin. Monet niistä hautaristeistä ovat aikojen kuluessa maatuneet pois, mutta Golgatan risti kestää.
]]>
Lauantaina 13.6.26 oli 6 yötä juhannukseen: