Eilisen Aamulehti kirjoitti kotikaupungistani laajan jutun. Aiheena oli sadan ihmisen irtisanomiset paikallisen suuren työnantajan leivistä. Itse asia on surullinen ja ahdistaa niitä perheitä, joihin irtisanominen on osunut. Inhimillisellä tasolla suuri tragedia, josta toipuminen kestää ja uuden työn etsiminen vie aikaa. Myös pienelle kaupungillemme asia on merkittävä. Muuttoliikettä ulospäin ja verovarojen vähenemistä ei kukaan toivo.

Mutta... mutta! Lehden kirjoitus asiasta ja koko kaupungistamme oli mahdollisimman ankea. Teksti oli tehty ahdistavaksi, araksi, tulehtuneeksi, vaivalloiseksi,  vaisuksi, kohmeiseksi, katkeraksi ... (Adjektiivit poimittu jutusta!) Niin, ehkä tässä näkyy toimittajien tarkoitushakuisuus ja myös elämänasenne.

Artikkelissa kuvattiin myös jumalanpalvelusta, jossa toimittajat olivat mukana. Siitäkin oli saatu harmaa ja vaisu kahta poikkeusta lukuunottamatta. Olin itse kyseisenä aamuna paikalla kirkossa ja koin yhteisen aamuhetken virkistävänä, valoisana ja toiveikkaana. Luin lehden jutun monta kertaa ja mietin, oliko tämä sama sunnuntaiaamun jumalanpalvelus, sillä niin erilaiset olivat omat tuntemukseni!

Kun minulla on ollut vaikeita aikoja elämässäni, olen tarvinnut tueksi valon pilkahduksia. Toivo, lohdutus ja usko tulevaisuuteen ovat pitäneet pinnalla. Eikö tässä tilanteessa pitäisi myös etsiä jotain valoa? Lehden artikkeli loi masennusta ja pahaa oloa, jota ei totisesti tällä hetkellä tarvita!

Huominen on parempi! Toivottavasti pessimismi ympärillämme ei peitä jossakin kuitenkin kajastavaa hentoa tulevaisuuden uskoamme.