Äitini - 75 v. - on tehnyt vapaaehtoistyötä vanhusten parissa lähes koko ikänsä. Opettajan työn ohella hänellä oli työssäoloaikana aina mummoja, joita hän kävi katsomassa niin vanhainkodissa kuin kotonakin. Eläkkeelle jäätyään hän kävi SPR:n ystäväkurssin ja otti vanhusten luona käymisen vielä vakavammin: Hän aloitti SPR:n ystäväkerhon eräässä hoitolaitoksessa ja piti sitä yli kymmenen vuotta. Sen lisäksi hän kävi vanhainkodissa viikoittain katsomassa useampaa vanhusta. Osa heistä oli ystäviä vuosien takaa, osaan äiti tutustui vasta viime hetkillä ennen heidän siirtymistään ajasta ikuisuuteen.

Viime kuukausina oman syöpädiagnoosinsa kanssa painiskellessaan äiti on jättänyt ystäväpalvelun vähemmälle - onhan hän itsekin jo siinä iässä, että voisi jo vähitellen hellittää ja ottaa itse vastaan auttamista. Vilkkaana karjalaisena hän ei kuitenkaan osaa maata laakereillaan, vaan aloitti viime vuoden lopussa runopiirin uutena harrastuksena. Hän on aina rakastanut runoja - niin kirjoittamista kuin lausumistakin.

Tänään Runomummot olivat naapurikunnan vanhainkodissa ilahduttamassa vanhuksia runoilla. Äiti lausui runon jäniksestä ja oli asianmukaisesti pukeutunut pupuksi: Päiväkodista lainattu rekvisiitta sai ansaittua huomiota ja Runomummojen esitys oli ollut hauska. Samalla esiintyjät olivat viettäneet aikaa vanhusten kanssa seurustellen.

Ihailen äitiäni - runojänistä: Toisten ilahduttamista vierailuilla, runoilla ja kuorolaululla, itsensä virkistämistä englannin keskustelukerhossa, vesijumpassa ja senioritoiminnassa. Siinäpä esimerkki vireästä vanhuksesta, joka useista vastoinkäymisistä huolimatta ei anna periksi, vaan haluaa ilahduttaa muitakin.

Osaisinpa itsekin olla samanlainen!