Pieni sisarenpoikani kasvaa päivä päivältä.Viime perjantaina tuli puoli vuotta täyteen. Kovasti puuhakas poika, jalat ja kädet sätkii koko ajan ja suusta tulee omankielistä pulinaa ja pörinää. Liikkeelle pitäisi päästä, mutta vatsa vielä pitää lattiassa kiinni.

Torstaina poikkesin Samuelia katsomassa. Oli kulunut muutama viikko edellisestä tapaamisestamme ja mitä tapahtuikaan: Poika vierasti! Ei mitään pientä suun vääntöä vaan ihan kamalaa parkumista. Vaikka otin etäisyyttä ja hymyilin kasvolihakset krampaten, mukula huusi täyttä kurkkua. Otin varuilta silmälasit pois, mutta sekään ei auttanut. Isosisko-Emma, velmuilija, otti tilanteesta kaiken irti:"Mennään keittiöön! Ei se paha täti sinne näy. Katsele ihan muualle!" Minua huvitti, mutta toisaalta vähän sydäntä puristi. Lapsen kehityksessä vierastaminen on osoitus oppimisesta erottaa omat vieraista ja on hyvä juttu, mutta pitääkö se oppiminen osoittaa juuri minun läsnäollessani! Nyyh!

Pari kertaa olen käynyt viikon sisällä uudelleen Samuelia katsomassa, eikä enää ole Emman pettymykseksi parkua kuulunut. Tänäänkin poika naureskeli ja näytti tädille ensimmäisen hampaansa. Toinenkin on jo puhjennut. Niillä purtiin maitopullon tuttia ja nyrkkiä niin mahdottomasti. Sylissä poika seisoi tomerasti ja hamusi käteensä kaikkea mahdollista. Koko ajan oli kädet ja jalat liikkeessä.

Kyllä pienen lapsen hymy on valloittava. Taas kierrettiin täti pikkusormen ympärille! :=)