Näin otsikoi Aamulehti tänään juttunsa Suomen ensimmäisten naispappien joukossa olleesta Ritva-Leena Hirvosesta. Vuonna 1988 hänet vihittiin Tampereen Tuomiokirkossa parinkymmenen muun naisen kanssa papiksi. Nyt hän on pitänyt lähtösaarnansa Tampereen Harjun seurakunnassa ja jää eläkkeelle syyskuussa. (Aamulehti 29.5.2012)

Siis 24 vuotta Suomessa on ollut virkaansa vihittyjä naispappeja ja vieläkin keskustellaan kiivaasti, voiko nainen yleensäkään olla pappi. Nämä keskustelut menevät yli ymmärrykseni! En voi todellakaan ymmärtää heitä, jotka kieltäytyvät yhteistyöstä naispapin kanssa. Jotenkin voin hiukkasen käsittää, jos ei naispappeutta hyväksy ja pitää mölyt mahassaan, mutta jo tasa-arvolainkin mukaan yhteistyöstä ei voi kieltäytyä.

Meidän seurakunnassamme puolet papeista kirkkoherraa myöten on naisia. En osaa nähdä mitään erilaista tai moitittavaa esim. naiskirkkoherran tavassa luotsata seurakuntaamme. Päin vastoin, elo on ollut jotenkin seesteisempää ja yhteisymmärrys seurakunnan parhaasta on näkynyt selvemmin kuin aiemmin. Tosin esimiestaidot eivät olekaan sukupuolesta kiinni. Alttarilla mitään eroa ei huomaa, on sitten nainen tai mies toimittamassa messua. Erot tulevat persoonasta, ei sukupuolesta!

Meidän tulee olla suvaitsevia toinen toistamme kohtaan, muuten kirkko kutistuu pienen porukan ahdasmieliseksi laumaksi. Eri mieltä voi olla, mutta Suomen lakeja tulee noudattaa. Voi, kumpa ymmärtäisimme, että sukupuolisyrjintä ei kuulu kirkkoon enää tällä vuosituhannella!