Sisareni tyttärellä Emmalla oli tänään lentopalloturnaus. Ovat parin viikon välein pelaamassa turnauksia ja viikolla on kaksi kertaa harjoitukset. Koska turnaus oli kotipaikkakunnalla, minäkin vääntäydyin aamulla tavallista aikaisemmin ylös, jotta sain raahattua itseni pelipaikalle ajoissa. Pitäähän tädin olla kannustamassa numero neljäätoista! (Vihjaisi sisareni eilen puhelimessa.)

Varustettuna namipussilla, joka oli seuran tukemiseksi kahviosta ostettu, istuin katsomossa ja taputin hurjasti sekä kannustin kovaäänisesti kokonaista kaksi peliä. Ensimmäinen oli tasaisempi ja toisessa olivat ylivoimaisia. Voittivat molemmat heti suoraan kahdessa erässä. Viimeistä peliä en enää jäänyt katsomaan. Perääni soitettiin myöhemmin, että voittivat senkin, vaikka vastassa oli vanhemmat tytöt. Päivä oli siis täydellinen ja onnistumiset tietysti 9-vuotiailla merkitsevät paljon. Jos peli kulkee hyvin, tunnelma ruokkii vielä parempiin suorituksiin ja vastaavasti huono alku voi vaikuttaa niin, että yrittämisestä huolimatta tulosta ei tule. Tytöt taitavat olla nyt sarjansa kärjessä. Hieno homma!

Emma on tosi innostunut lentopallosta ja heillä on mahtava valmentaja, entinen ammattilainen. Valmentaja kannusti jokaista, kehui koko ajan ja jos tuli epäonnistumisia, vakihuudahdus kentän laidalta oli: "Ei haittaa!" Tuli niin hyvä mieli seuratessani hänen toimintaansa. Asiansa osaava ja pienen tytön maailman tunteva mies! Olisivatpa kaikki valmentajat tällaisia. Toisenlaisiakin olen tavannut. Hienoa, että on aikuisia, jotka haluavat antaa aikaansa ja osaamistansa nuorille.

Tämän tyylinen harrastus vaatii myös vanhemmilta sitoutumista. Sisareni piti ottelupöytäkirjaa, isosisko Anna hoiti pistetaulua ja isä oli turnausjohtaja. (Ja täti kannusti korkealta ja kovaa!)  Koko perhe siis oli valjastettu hommiin.

Taidan mennä katsomaan seuraavallakin kerralla, kun täällä ottelevat.