Tänään menin mökkiseurakuntamme sanajumalanpalvelukseen ja sen jälkeiseen konserttiin. Konsertti oli toteutettu pääasiassa paikallisin voimin. Mukana oli niin urku-, trumpetti-, kitara- kuin laulumusiikkiakin sekä runoa.

Kun olen itse ollut tekemässä konserttiohjelmaa, olen pitänyt tiukasti kiinni ajatuksesta: "Parempi vähän lyhyempi ohjelma, jonka jälkeen kuulijat olisivat toivoneet vähän lisää kuin pitkä, jonka loppupuolella kaikki ajattelevat, että loppuisi jo!" Tämän päiväinen konserttisessio kesti yli puolitoista tuntia. Se on ilman väliaikaa liian paljon! Kiemurtelin penkissä ja todellakin vilkuilin kelloa viimeiset kaksikymmentä minuuttia. Kirkon penkit harvoin ovat niin hyviä istua, ettei pitkässä konsertissa paikat puudu. Kun konsertti lopulta päättyi ja nousin ylös, olin jäykkä kuin heinäseiväs!

Konserttiin oli yksinkertaisesti ahdettu liian paljon tavaraa. Tuntui jälkeen päin kurjalta, että päällimmäisenä ajatuksena konsertista jäi sen liian pitkä kesto. Mutta näin se vain on: Ihmisen keskittymiskyky on rajallinen ja pitää olla todella huipputason esiintyjät, jos aiotaan vangita kuulijan mieli harpaantumatta näinkin pitkä aika. Nyt sitä ei pystytty. Jos minä olin puuduksissa niin kropaltani kuin mieleltäni, miltähän tuntui vanhuksista, joista kuulijakunta enimmäkseen muodostui? Voi, voi!