Äitini oli tänään sädehoidon suunnittelussa Tayssissa. Hän palasi kotiin tatuoituna: Kolme kohdistuspistettä eri puolilla rintakehää. Yksi niistä oli ison plusmerkin näköinen juttu.

Äidin kokemuksia päivästä kuunnellessani tuli elävästi mieleen oma Hodgkinin hoitoon liittynyt sädetys. Sytostaattien jälkeen sädehoito tuntui helpolta jutulta. Ainut kurja asia oli ravaaminen täältä lähes sadan kilometrin päästä joka päivä mokoman muutaman minuutin takia. Vai oliko aika edes minuuttia, joka minuun silloin säteinä kohdistui? Iho punoitti, kurkku tuli kipeäksi ja vähän aluksi vatsanportti ärtyi. Muuten hoito oli varsin vaivatonta. Reissaamiseenkin tottui.

Vanhalle ihmiselle kulkeminen joka päivä sädehoidossa ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu. Aikaakin siihen äidilläni menee yhteensä kolmisen tuntia päivässä. Työstä käy! Minulla oli aikoinaan 15 sädehoitokertaa, äidilleni niitä tulee vielä kymmenen enemmän. Häntä jännittää tietenkin, mutta asia varmaan arkipäiväistyy hoidon alettua. Onneksi taksi tuo ja vie. Toivottavasti uusi keskitetty taksipalvelu myös toimii!

Vertailimme iltapäivällä tatskojamme. Minulla on kolme pistettä, mutta mummin plusmerkki on kyllä sen verran iso ja komea, että hän vei tässä kisassa voiton!