Raskaasti huokaisten aloitin työpäiväni: Meillä oli taas koulukeskuksessa lippu puolitangossa. Jo kolmas kerta tänä syksynä! Aiemmin kaksi oppilasta on kuollut, toinen sairauskohtaukseen, toinen liikenneonnettomuudessa. Tänään levisi tieto nuoren yläasteen opettajan kuolemasta.

On tämä raskasta työyhteisölle. Yläasteella juuri ja juuri ehdittiin toipua kuolemantapauksen tuomasta järkytyksestä, kun jo uusi suru on käsiteltävänä. Meidän alakoulumme on ollut vain sivustaseuraajana, mutta pahalta tuntuu silti. Toivon voimia ja jaksamista yläkoulun puolelle!

Edellisen kuolemantapauksen jälkeen sanoin koulussa, että olen ihan ruvennut pelkäämään maanantaiaamuja. Ja taas... Kaiken lisäksi kotiin tultuani kuulin Karilta hänen tuttunsa kuolleen sunnuntaina.

Olen ollut vajaan kahden kuukauden sisällä neljissä hautajaisissa. Viimeiset olivat eilen. Välillä tuntuu inhimillisestä mittakaavasta katsottuna, että missään ei ole mitään järkeä. Nuoren tai lapsen kuolema, työuransa alussa olevan aikuisen kuolema, eihän näin pitäisi käydä! Selitystä ei löydy, vain pelkkiä kysymyksiä. Itse kuitenkin vakaasti uskon, että kaikki on "korkeemmas käres",  kuten entinen työtoverini sanoisi leveällä Pohjanmaan murteella. Ilman uskoa en itse elämää muuten jaksaisi kaikkine vastoinkäymisineen.

Silti tämän päivän uutisissa on sulattelemista...