Viikon aikana on kertynyt kiitettävästi univelkaa. Olen taas kuhkinut puolille öille: kutonut sukkaa, keksinyt viime tipan hommia ja eilen lankesin elokuvan pauloihin. Niinpä tänään iltapäivällä piti nukkua heti töistä tultuani kunnon päiväunet. Kylläpä virkisti!

Eilen illalla harhaannuin uutisten jälkeen katsomaan iki-ihanaa elokuvaa I am Sam (2001, ohj. Jessie Nelson). Olen sen aiemminkin nähnyt, mutta tämän liikuttavan elokuvan katson aina, jos mahdollisuus tulee. Kun en pahemmin TV-ohjelmia katso etukäteen, niin eilinen elokuvasessio tuli ihan yllätyksenä! (Ja kesti lähes yhteen yöllä!)

I am Sam kertoo 7-vuotiaan tasolle jääneestä yksinhuoltajasta, joka yrittää parhaansa mukaan kasvattaa pientä Lucy-tytärtään. Yhteiseloa järisyttää sosiaaliviranomaiset, jotka päättävät Lucyn huostaanotosta, sillä heidän mielestään isä ei pysty huolehtimaan tyttärestään. Sivujuonteena mukana kulkee Beatlesin musiikki, sillä Sam on armoton tämän bändin fani.

Sean Penn tekee loistavan suorituksen henkisesti jälkeenjääneenä isänä. En voi kuin ihailla näyttelijää! Kuinka ihmeessä hän pystyy tulkitsemaan vaikean roolinsa niin osuvasti ja luonnollisesti? Huono ei ole Michelle Pfeifferkaan asianajajan roolissa. Lisäksi Samin valloittavat, erikoiset ystävät tuovat lämpöä elokuvaan.

Nenäliinoja pitää varata aina vierelle elokuvan loppuosuutta katsellessa. Varsinkin kohta, jossa Lucy yhä uudelleen karkaa sijaiskodista isänsä luo öisin ja isä hänet tunnollisesti kerta toisensa jälkeen palauttaa takaisin uuteen kotiinsa, saa minut aina vollottamaan, puhumattakaan loppuratkaisusta. Olisipa todellisuus oikeiden lasten sijoitustilanteissa myös näin ymmärtäväinen eri osapuolilta!

Seuraavankin kerran valvon vaikka aamutunneille, jos elokuvan katsominen sen vaatii...