Tänään olimme viettämässä surujuhlaa Sydän-Hämeessä. Karin kummitäti nukkui pois joitain viikkoja sitten ja nyt olimme saattamassa häntä viimeiselle matkalle.

Siunaus oli jo kymmeneltä aamulla. Jostain syystä olimme saaneet väärän kilometrimäärän tietoomme hautajaispaikalle ja matkaan varattu kaksituntinen riitti juuri ja juuri: 2 minuuttia vaille tasan olimme paikalla! Emme todellakaan harrasta näin tärkeissä tilaisuuksissa viime tipan paikalle tuloa, mutta 130 kilometrin sijasta 160 meinasi olla tänään kohtalokasta. Onneksi ei myöhästytty.

Vanhan 88-vuotiaan ihmisen siunaus, joka lähtee tästä maailmasta kylläksi saaneena, on aina armollinen hetki. Mieleeni tuli hautausmaalla myös ne kymmenet siunaukset, joissa omaiset Norjassa surevat väkivaltaisesti kuolleita nuoriaan. Kunpa lohduttava armo löytäisi heidätkin!