Viime aikoina olen miettinyt vanhenemista. Ehkä tämä "viidenkympin villityksen" alkaminen on osasyy. Uusi vuosikymmen vaatii hieman sulattelua...

Ennen on aina ajatellut, että vanhempi sukupolvi on niitä vanhoja, tosin vielä vetreitä. Nyt on pakko myöntää, että ikää tulee hurjaa vauhtia itse kullekin. Surullisinta on ollut huomata, että sukumme vanhimmat alkavat olla siinä iässä, ettei koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Kevättalvella kippuroitiin äidin rintasyövän kanssa. Hoidot ovat olleet jo parisen kuukautta ohi ja äiti voi sen osalta hyvin. Parisen viikkoa sitten tuli lähipiirini vanhukselle syöpädiagnoosi ja tänään sain tietää kummitätini murtaneen lonkkansa. Iäkkäille nämä ovat kovia kolhuja ja koskettavat niin lapsia kuin lapsenlapsiakin.

Mielellään sitä pysäyttäisi ajan siihen hetkeen, kun lähipiirissä kaikki on hyvin. Ja silloin, kun näin on, sitä ei huomaa, vaan pitää olotilaa itsestään selvänä.

Vanheneminen tuo mukanaan niin fyysiset kuin psyykkiset harminsa. Onneksi näistä ei etukäteen tiedä mitään. Olisi se kamalaa, jos joutuisi kurkistamaan tulevaisuuteen ja näkisi itsensä vilaukselta dementoituneena, kiukkuisena ja karkailevana vikkeläkinttuisena mummona! Ei kiitos! Mielummin elän autuaassa tietämättömyydessä.

Mitä tulevaisuus tuo, se otetaan vastaan! Elän sitä elämänvaihetta, ettei koskaan tiedä, millaista suru-uutista huomenna kuunnellaan. Vanhan ihmisen kohdalla lohtua tuo mennyt, pitkä ja usein onnellinen elämä. Silti mietityttää: Kun he selkäni takaa lähtevät, minun ikäpolveni on se seuraava lähtijöiden rintama.