Voi sitä olotilaa, kun ei ole huolen häivää! Tässä iässä niitä huolia kuitenkin pukkaa, jos ei omia, niin muiden.

Tänään olen huolehtinut pojista, jotka ovat tehneet kolttosia ajattelemattomuuttaan tai sitten ihan vain tietoisesti. Tuntuu välillä, että lasten pitää kantapään kautta kokea, mikä on sallittua ja mikä ei. Pelkkä aikuisen neuvo ei asiassa auta. Nyt on sellainen fiilis, että mielelläni vain heristäisin sormea: "Enkös minä sanonut!" (Huokaus!) Ei tepsi! Käräjiä on ryhdyttävä aamulla pitämään, taas kerran. Tällaista se kasvattajan työ on välillä.

Mietityttää blogiystävä, joka sairaalassa elää elämänsä käännekohtaa hoitojen keskellä. Voimia, enkeleitä, viisautta lääkäreille, ystävien yhteyttä, mielenrauhaa... Kaikkea tätä hänelle toivon ja huokailen tuonne yläkerrankin puoleen. Miksi elämän pitää olla välillä niin kauhean raskasta ja vaikeaa?

Huolestuttaa läheinen, jonka lääkäriaika on keskiviikkona. Toivottavasti oireet ovat merkki vaarattomasta vaivasta. Onneksi lääkäriaika heltisi tänään helposti, vain yhdellä puhelinsoitolla jo ylihuomiseksi. Silti odottavan aika on pitkä.

Huoletonta päivää pitäisi osata arvostaa kultaakin kalliimpana!